Musiikki on rakkaus. Musiikki on harrastus. Musiikki on rahanreikä. Elämäntapa. Soundi.

En ole varma muistanko itse tapahtuman vai olenko muodostanut siitä käsityksen kuulemani perusteella. Joka tapauksessa juttu meni näin: Olin kolmevuotias ja isän ja äidin matkassa Riihimäellä äitini tädin luona. Tädin silloin jo edesmennyt mies oli ollut VR:llä töissä ja meidän Riihimäellä ollessamme puistossa järjestettiin VR:n puhallinorkesterin konsertti. Menimme sinne. Minä, isä ja äiti sekä äidin täti. Jossain vaiheessa konsertin jo alettua, olin ruvennut seuraamaan soittajia silmä kovana. Olin pikkuhiljaa mennyt lähemmäs ja lähemmäs lavaa. Isä ja äiti olivat ensin kiellelleet, mutta Anna-täti oli tuumannut että "Antaa pojan mennä". Poikahan meni! Kävelin aivan lavan viereen ja tuijotin soittajia herkeämättä. Pieni jalka napsutti tahtia. Joku soittajista oli vilkuttanut minulle ja minä vilkutin takaisin. Torvimusiikin ystävää minusta ei tullut, mutta tämä oli varmasti ensimmäinen kosketukseni elävään musiikkiin.

Sen muistan elävästi kuinka setäni teki minulle rummut! Viritteli kurkkupurkkien päälle muovipussin ja teki kapulat henkarin poikkipuusta. Riemu oli rajaton. Sitä en tiedä oliko kukaan muu riemuissaan soitostani, enkä minä sitä kyllä paljon kysellytkään. Olin tähän aikaan reilusti alle kouluikäinen, muistaakseni. Innostuin kurkkupurkkirummuista uudelleen joskus ala-asteen aikaan ja tein niitä useampia. Kyselin kaupoista kurkkupurkkeja ja viritin kontaktimuovin kalvoksi. Soitin kasetin perästä ja kuvittelin olevani lavalla satojen ihmisten ihasteltavana. Muistan vieläkin että tunsin itseni jotenkin lapselliseksi enkä suuresti puhunut asiasta kavereilleni. Muutama sen kyllä tiesi, mutta onneksi suhtautuivat asiaan sillä tavalla kiltisti.

Nokkahuilun soitostakin innostuin ihan tosissani! Ala-asteen aikaan tämäkin tapahtui. Veikkaan, että moni piti nokkahuilua ja sen soittamista itse Perkeleen lähettämänä vitsauksena, enkä enää suuremmin ihmettele miksi. Miellyttävämmin soivia instrumentteja on paljon. Minä siihen kuitenkin hurahdin. Opettelin nuotit nokkahuilun ja koulun musiikkikirjan avulla. Soittelin kaikkea mitä pystyi nokkahuilulla soittamaan, toki sillä edellytyksellä että tunsin kappaleen sävelen entuudestaan. Primavistani ei ollut silloin kaksinen eikä tilanne ole tähän päivään juuri muuttunut. Soitin nokkahuilua musiikin tunneillla laulukokeen ohella. Sen minä sanon että nuo laulukokeet olivat kauheita! Niin minulle kuin muillekin. Itse en osaa laulaa, eikä moni muukaan luokkakaverini osannut. Lisäksi pelotti älyttömästi nousta seisomaan oman vuoron tultua, eikä tilannetta helpottanut yhtään jo etukäteen nauruaan pidättelevät kaverit. Soittokoe oli sitten eri juttu. Jotenkin helpompi. Muistan kerran soittaneeni jonkun oman "sävellykseni" ja opettaja oli ainakin hillityn muodollisesti ihastunut siihen. Tiedä sitten miltä se todellisuudessa kuulosti...

 

Jossain kolmetoista vuotiaana alkoi sitten tapahtumaan. Isoveljeni levyt ja hänen musiikkimakunsa rupesi kiinnostamaan. Hassisen konetta ainakin kuuntelin mielelläni. Samoin Eppu Normaalia. Kauko Röyhkän ja Nartun Maa on voimaa- levy oli sitten se joka tavallaan toimi herättäjänä. Ihastuin basisti Jari Paulamäen soittoon. Opin kuuntelemaan ja erottamaan basson ja sen, mitä basso soittaa biiseissä. Rupesi tekemään mieli bassoa. Piirtelin niitä paperille ja väritin aina mahdollisimman hienoksi. Puhuin isälle ja äidille basson hankkimisesta mutta jotenkin se tuntui vaikealta. Kurkkupurkkiaikaan toivoin omia rumpuja, mutta kauhistuin itsekin kuullessani mitä rummut maksavat. Basso tuntui olevan jotenkin helpommin saatavissa, vaikkakin olin varautunut kinuamiseen.

 

Jouluna 1985 arvasin mitä tuleman pitää. Satuin huomaamaan oman huoneeni ovenraosta kuinka isä kantoi melko isoa pakettia kainalossaan.Rupesi kiinnostamaan mitä paketissa on. Odotin, milloin isä ja äiti lähtevät jonnekin ja jään yksin... Viimein se hetki koitti! Hiivin tyhjässä talossa varpaillani vanhempien makuuhuoneeseen ja kurkistin sängyn alle. Soittimen näköinen paketti! Voi veljet...! Yritin avata pakkausta mutta tajusin että jäisin siitä kiinni. Pakkaus oli iso paperipussi. Sen läpi pystyin laskemaan kielet ja toteamaan että niitä on kuusi. Kitara... Ei bassoa, vaan kitara. Oli jotenkin omituinen olo. Jouluaattona istuin sitten pukin tuoma kitara sylissäni ja hypistelin keltaista Fenderin plektraa kädessäni. Lattialla oli levällään  Viljo Immosen Kitarakoulu- kirja.  Mielessä pyöri että tätä on kai sitten opeteltava soittamaan....

Soiton opiskelu alkoi heti seuraavassa tammikuussa. Painelin Kansalaisopiston kitaratunnille koulun jälkeen. Alku ei ollut häävi. Opettajana toimi Puolasta Suomeen muuttanut keikkamuusikko joka soitatti meillä klassista musiikkia. Etydejä sun muita. Ei oikein innostanut. Näin jälkikäteen voin kertoa että olisi ollut kovasti suotavaa että olisi innostanut. Halusin soittaa melodioita ja tässä asiassa minua auttoi nuottientuntemus. Uralin pihlaja oli ensimmäinen kevyen musiikin sävellys minkä opin soittamaan alusta loppuun oikein. Äiti auttoi laulamalla ja minä kuuntelin tarkasti jotta muistaisin miten soittaa. Äiti myös sanoi sen milloin meni väärin. Että se osasi ärsyttää! Hiljalleen väärin ja oikein soittaessa kitarankaula rupesi tulemaan tutuksi. Etydejä vihasin enkä osaa soittaa niitä tänäkään päivänä.

 

Toisena vuotena vaihtui opettaja. Pekka Lipponen oli entinen armeijan soittokunnan pasunisti ja entinen keikkamuusikko. Tämä vaihdos oli olennainen tulevaa ajatellen. Pekka pisti meidän soittamaan kevyttä musiikkia. Valsseja sun muita. Käytännönläheinen opetus tehosi, mutta oli kyllä olemassa toinenkin tärkeä tapaus mikä vaikutti suuresti. Sattui nimittäin käymään niin että noihin aikoihin Topi Sorsakoski ja Agents pomppasi suureen suosioon ja veli osti bändin levyn. Kitara kuulosti kauniilta ja musiikki sellaiselta mitä en ollut aiemmin kuullut. Eräänä iltana veli huusi olohuoneesta että tule katsomaan! Topi ja Agents on telkkarissa. Minähän menin ja näin, kuinka Esa Pulliainen soitti tyylikkäännäköisenä Fender Stratocasteria ja se kuulosti hienolta. Olin myyty!

Toinen vastaavanlainen tapaus oli eräänä sunnuntaiaamuna. Jake Nyman juonsi Onnenpäivä- nimistä ohjelmaa ja soitti vanhaa musiikkia. Mieleeni on jäänyt Nymanin spiikki siitä miten Suomessa tehtiin 60-luvulla paljon käännösiskelmiä ja sovitettiin uusiksi vanhoja, tuttuja melodioita joista osa painui unohduksen harmaaseen suohon ja osa jäi elämään ikuisesti. "Hyvät kuulijat! Tässä on yksi levytys joka on jäänyt elämään ikuisesti: The Sounds ja Emma". Radiosta alkoi kuulua menevä twistin komppi ja kitaralla soitettu melodia. Hyökkäsin leipä kädessäni painamaan rec-nappia ja kuuntelin hievahtamatta. Kitarasoundi iski kerralla nuoren pojan tajuntaan. Leijuva rautalankasoundi kuulosti aivan käsittämättömän hienolta ja tiesin siitä hetkestä alkaen millaista musiikkia haluan itse soittaa. Jos kitarasta saa tuollaisen soundin niin minäkin haluan soittaa noin. Rautalankainnnostukseni sementoitui lopullisesti nähtyäni Topin ja Agentsin livenä.