Minä muistan aika tarkkaan tapahtuman mikä vaikutti siihen mitä lopulta tuli eteeni. Isäni kuolema. Isä oli nimittäin sellainen auktoriteetti että hänen läsnäollessaan ei näyttäydytty kännissä eikä kankkusessa. Isä ei ollut itsekään absolutisti, mutta sairautensa takia hän ei voinut alkoholia käyttää. Se vaikutti varmasti hänen suhtautumiseensa. Toinen mikä vaikutti myös, oli oma hölmöilyni teini-iässä.  Viinanjuonnin takia käytiin monta itkunsekaista mekkalaa sen jälkeen kun olin taas kerran kärähtänyt mukitouhuista. Mekkalaa piti pääasiassa isä. Itkupuolesta huolehdin minä, joka kaduin kaikkea tekemääni sekä äiti, kuka oli puhtaasti huolissaan pojastaan. Ei hän minusta sentään pappia toivonut, mutta ei juoppoakaan. Alku kuulemma oli hyvä...

Isäni kuoleman aikoihin olin tavannut vaimoni. Tai en minä sitä sillloin tiennyt että hänestä vaimoni tulisi, mutta näin siinä lopulta sitten kävi. Tässä vaiheessa jalommat juomat kuuluivat kuvioon lähinnä hauskanpidon kautta. Suurempia sanomisia en muista käydyn tämän asian päältä, mutta kyllä nekin ajat olivat tulossa.

Jo ennen isäni kuolemaa olin saanut kirjallisen varoituksen tultuani humalassa töihin. Se ei ollut mikään elämäni tähtihetki, mutta pyrin silti painamaan tapauksen mielestäni mahdollisimman pian. Se onnistuikin aika kivasti sitten kun seuraavan kerran pääsin taas pikkuisen mukitouhuihin. TOinenkin varoitus oli lähellä, mutta silloin oli jo tiedossa että toimipaikka suljetaan ja jäämme työttömiksi koko sakki. Oli aivan sama missä kuosissa töihin meni vai menikö ollenkaan.

Muutettiin Imatralle vaimon kanssa. En ole koskaan tykännyt ko kaupungista eikä sinne muuttaminen korjannut tilannetta mitenkään. Jonkin verran kävin/ käytiin kuppiloissa kun nyt kerran kaupungissa asuttiin mutta ei hirveästi kuitenkaan. Tähänkin aikaan toki sattui joitakin ylilyöntejä ja sellaisia lipsahduksia että vieläkin hävettää. Sotkeuduin muunmuassa mustalaisten matkaan sillä seurauksellla etten tänäkään päivänä tiedä mitä sillä reissulla tarkalleen tapahtui. Ulosottomieskin tuli tutuksi ja toi sitä kautta pientä painetta taloudelliseen puoleen. Elämä kuitenkin jatkui vaimon kanssa jokseenkin kivasti vaikka ei se aina mitenkään leveetä elämää ollut. Ei ole kyllä ollut senkään jälkeen, ei sen puoleen.

Sitten tuli potkut. Eikä syy ollu alkoholinkäytössäni, mutta seuraukseksi se kyllä muodostui. Karkasin antikvariaattireissulla kaverini luo Helsinkiin vitutusta potemaan. Kellekään mitään puhumatta. Voin vain kuvitella vaimon fiilikset sillä hetkellä kun hän tajusi ettei ukko tule kotiin eikä ole mitään tietoa siitä missä olen. Lapsi oli muutaman kuukauden ikäinen ja selvinpäin olevaa isää olisi tarvittu kotona. Isä kuitenkin veti Jaloviinaa Helsingissä ja palaili lopulta nöyränä kotiin sen jälkeen kun vaimo oli maksanut junalipun. Omat rahat olivat menneet sturm und restaurant elämään Helsingissä.

Seuraava etappi oli sitten Helsinki. Sain elämäni haukut hankittuani työpaikan Helsingistä. Muistan saamani ripityksen vielä tänäkin päivänä, mutta niin sitä vain tultiin Helsinkiin. Pikkuhiljaa rupesi sitten menemään päin helvettiä oikein huolella...

Minut hetkeksi unohtanut ulosottomies virkistyi ja huomasi taas olemassa oloni. Tilistä rupesi lähtemään kolmannes ja se stressasi. Lisäksi edellinen vuokraisäntämme oli sitä mieltä että olin hänelle yhden kuukauden vuokran velkaa, mutta minä olin erimieltä. Se soitteli ja pommitti viesteillä mutta jäi lopulta ilman rahojaan. Ihan siitä syystä koska en ollut hänelle velkaa.

Ensimmäinen kämppä oli pieni kerrostaloasunto. Alakerrassa oli pyykkitupa ja pyykkituvan ovesta pääsi pihalle. Pihalla pystyi hiipimään seinän vierusta pitkin kohti kapakkaa ja minähän toki hiivin. Sillä aikaa kun olin olevinani pyykkituvalla, saatoin napata parit napanterit lähikuppilassa. Hirmu kätevää ja turmiollista! Viinanjuonnista alkoi tulla rakas harrastus eikä pieniltä sanomisiltakaan vältytty. Vaimon mielestä ei ollut hyvä idea työntää lasta rattaissa ja naukkailla samalla taskumatista...

Muutimme putkiremonttia karkuun kaupunginosan sisällä. Vuokranantaja oli yksityinen. Asunto oli hyvä ja ennen kaikkea suurempi kuin entinen, vuokraa myöten. Takuuvuokrakin piti maksaa, mutta kun edellisessä asunnossa takuuvuokra oli mennyt maksamattoman vuokran hoitoon, niin rahaa piti jostain taikoa. Jokin ratkaisu asiaan löydettiin vuokranantajan kanssa, mutta en muista minkälainen. Sen kyllä muistan että en pitänyt kiinni siitä mitä olimme sopineet. Jo pelkän vuokranmaksun kanssa oli ongelmia. Vaimo ei enää luottanut minuun entisellä tavalla ja kuitin perään kyseltiin useasti. Juontipuoli sujui niin mallikkaasti että kioskille kävellessäni päätin ostaa sixpackin ja takaisin tullessani join siitä puolet. Matkaa oli enintään neljäsataa metriä... Ovelta sitten huutelin että ostin muutaman kaljan ja aukaisin ensimmäisen ennen kuin otin kengät jalasta. Ihan siitä syystä että jos ja kun henki haisi kaljalta, en kuitenkaan jäänyt kiinni niistä kotiintulleessa juomistani. Kaupungillakin remusin kavereideni kanssa vaikka rahaa ei olisi ollut oikeastaan edes sitä vertaa mikä kuukaudessa menee ruokaostoksiin, mutta ei se tahtia haitannut. Olin olevinani hauska seuramies ja retevä sälli, vaikka todellisuudessa olin varmasti erittäin rasittava. Ei ollut kerta eikä kaksi kun emme minun takia päässeet kapakkaan sisälle. Äidiltäni vippailin rahaa milloin mihinkin tarkoitukseen ja sain aina kuunnella saarnan siitä mitenkä perheellisen miehen tulisi elää. Jälkeenpäin voin tunnustaa että äiti puhui asiaa. Ei puuttunut muuta kuin että olisin kuunnellut... Huolestuneita rupesi olemaan enemmänkin, mutta en kuunnellut kenenkään sanomisia. Suutuin jos joku juomisesta mainitsi ja ilostuin jos tarjosivat ryyppyä. Yritin kai kaikin keinoin pitää kiinni minulle niin rakkaaksi käyneestä nuoruudesta ja siitä elämän helppoudesta mitä se silloin oli. Vastuuta en ainakaan kantanut edes itsestäni.

Viimein koitti se päivä kun mikään kikkailu ei enää auttanut. Vuokra oli myöhässä eikä takuuvuokraakaan ollut maksettu. Vuokraisäntä oli raivona vaimolleni joka ei tiennyt asiasta mitään, koska oli luottanut minuun. Itse olin töissä ja sain sinne puhelun että meille tulee häätö. Menin kotiin ja päätimme että ei tästä tule mitään. Erotaan. Seuraavana päivänä menin töihin mutta työnteosta ei tullut mitään. Otin sairaslomaa. Lääkärin luota päästyäni en mennyt kotiiin vaan jäin kaupungille ryyppäämään. Puhelinta minulla ei ollut, eli kukaan ei saanut minua kiinni. Puhelinkioskista soitin kaverilleni ja pyysin päästä hänen luokseen yöksi. Selitin kotoan olevan tilanteen. Kaveri kieltäytyi majoittamasta minua. Sanoi että olisi viisainta mennä kotiin selvittämään asioita ja että hän ei halua sekaantua minun ja vaimoni välisiin asioihin. Ajattelin että vai tämmöstä... Jäin pyörimään kaupungille. Kuljin pitkin kaupunkia julkisilla ja istuin kapakoissa ja kirjastoissa. Rahaa oli sen verran ettei  tarvinnut olla selvinpäin. Nukuin öitä milloin missäkin. Yhden yön jopa silloisen kotitalomme vintillä. Olihan minulla sentään avaimet sinne. Rintaa kouristi tieto siitä että vaimo nukkuu pienen tyttäremme kanssa kahta kerrosta alempana. Jostain putkahti ajatuksiin se, mitenkä asuntoasia on oikein hoitunut mutta työnsin sen mielestäni. Tunsin että kaikki on menetetty. Ihan kaikki. Työ, koti, perhe. Ihan kaikki.

Muistin että entinen tyttöystäväni asuu Tallinnassa. Ajattelin mennä sinne. Tiesin saavani potkut jos en mene muutamassa päivässä sairaslomani päättymisen jälkeen töihin, mutta näin senkin mahdollisuutena. Saisin lopputilirahat käyttööni ja niillä pärjäisi. Oli lokakuun loppu, Satoi räntää ja oli kylmä niin yöllä kuin päivälläkin. Katselin kaduilla onnellisia pariskuntia ja sydäntä raastoi. Näin heissä jotain sellaista mitä minulllakin oli ollut... Paha olo lisääntyi ja möykky rinnassa kasvoi kasvamistaan. Tajusin että en minä mihinkään Tallinnaan tule ikinä pääsemään. Ajatus tuntui ylivoimaiselta. Yhden yön olin kaverini luona Hyvinkäällä. Sain käydä suihkussa ja puhtaat sukat jalkoihin. Soitin vaimolle puhelinkopista vain kuullakseni hänen äänensä. Vaimo ilmeisesti aavisti kuka soittaa koska rupesi puhumaan minulle että tulisin kotiin ja että äitini on hoitanut vuokra-asian ja sosiaalitoimisto takuuvuokran. Löin luurin kiinni ja läksin kapakkaan.

Pystyn vieläkin muistamaan sen hetken milloin päätin että nyt tämä on tässä ja että tämä on nähty. Olin jossain päin kaupunkia rappukäytävän alasosassa hiukan katseilta suojassa. Makasin lattialla ja join viiniä. Se ei maistunut miltään, ei ollut maistunut moneen päivään, mutta ehkä se hiukan turrutti. Olo oli kuitenkin hirveä. Aivan hirveä. Olin väsynyt. Niin väsynyt kuin ihminen voi vaan olla. Etenkin henkisesti. Mietin että vaimo on vahva ihminen ja hänellä on tyttö. Löytää vielä uuden miehen ja onnen vaikka kenties minua surisi ja ikävöisikin. Lapsi antaisi voimaa ja uskoa tulevaan. Tyttö taas oli vielä niin pieni ettei muistaisi isäänsä ollenkaan. Äiti tuli mieleen. Päättelin että veljeni ja heidän lapsensa auttaisivat äitiä pahimman yli. Olo tuntui huojentuneelta ja jotenkin  tunsin helpotusta. Tajusin että kohta ei olisi enää mitään. Ei ulosottomiehen kirjeitä, ei vuokraisännän vaativia puheluita, ei eroa, ei stressiä, ei riitoja. Ei mitään. Kohta ei olisi mitään. Ajattelin että ei se satu kuin kerran ja sen jälkeen kaikki olisi ohi. Löin viinipullon hajalle lattiaan ja otin sirpaleen  käteeni. Muistan ajatelleeni että pitkin käsivartta ja voimalla, kun kuulin askelia! Tajusin että joku on tulossa ja säntäsin pihalle. En tiedä näkikö minua kukaan, mutta yritys keskeytyi siihen. Lähellä se oli. Minä pystyn samaistumaan niihin tunteisiin joita itsemurhaa pohtivan mielessä sanotaan olevan. Ymmärrän sen helpotuksen tunteen sekä sen, mistä se johtuu. Jäin henkiin vaikka seuraavan yön jouduinkin olemaan kadulla ja pelkäsin kuolevan paleltumalla. Toista kertaa ei ole tullut eikä tule. Muisto ensimmäisestä yrityksestä on niin kolkko.

Viimein väsyin maleksimaan. Oli palattava kotiin. Soitin ovikelloa ja vaimo avasi. Pääsin sisälle eikä minua  moitittu. Pyysin anteeksi sitä että olin aiheuttanut kaiken sen huolen ja murheen mitä hän oli joutunut kokemaan. Olin pahoillani ja surullinen sekä väsynyt. Samalla olin kiitollinen siitä että ovi aukeni ja pääsin sisälle. Kotiin. Sain kuullla kuinka asumisasiat olivat hoituneet sekä sen, että muunmuassa poliisille oli tehty minusta katoamisilmoitus. Soitin lähimmät kaverit ja sukulaiset läpi sekä kerroin tilanteemme. Välintilinpäätöksenä päätimme silti erota. En väittänyt vastaan. Ymmärsin, ettei vaimo halunnut elää sellaista elämää kuin oli joutunut minun kanssani elämään. En ilostunut päätöksestä, päinvastoin. Katselin surullisena tyttöämme ja kyselin olisiko hän aina isin kaveri, vaikkei isi aina viisaasti eläisikään. Ilmoitin olevani vailla vakinaista asuntoa, hankin poste restante osoitteen, tapasin lastenvalvojan - vai mikä se nyt olikaan- yhdessä vaimon kanssa ja sovimme tapaamisista ja elatusmaksuista. Maksoin elatusmaksuja lapsestani ja kävin asuntonäytöissä. Kaikki tämä samaan aikaan kun asuin vielä vaimon ja lapsen kanssa saman katon alla.

Hoisin myös omia asioitani. Aloitin olemalla rehellinen. Kerroin vaimolle mikä taloudellinen tilanne on. Paljonko on ulosotossa ja monet muut jutut siihen päälle. Päätin että viinanjuonti loppuu, mutta apua en hae. Olisi pitänyt tietää ettei se niin onnistu, mutta ylpeyttä oli kai vielä sen verrran jäljellä että oli pakko kokeilla omin voimin. Muistan kuinka erään kerran läksin keikkareissulle ja olimme erinäisistä syistä sopineet että lähtisin jo päivällä pois kotoa. Läksin, mutta tilanne ahdisti minua. Menin kaverin luo ja ostin mennessä muutaman kaljan. Pääsin keikkapaikalle ja join siellä sahtia. Alku meni hyvin mutta lopulta rupesin soittamaan aivan päin helvettiä. Tajusin sen itsekin ja heitin kitaran nurkkaan ja karkasin. Pyhä kamppeissa pakkaseen keskellä yötä. Sain sattumakyydin lähimpään kaupunkiin ja yövyin rautatieaseman lehtikeräyslaatikossa. Aamulla pummilla Helsinkiin ja pummilla julkisilla kotiovelle asti. Vaimo oli ollut huolesta sairas, samoin kuin soittokaverini. Olivat ymmärrettävästi soittaneet vaimolleni keskellä yötä ja kertoneet mitä oli tapahtunut ja sen, etteivät olleet löytäneet minua mistään. Lopputulos oli se, että sain kenkää bändistä. Kaverini oli hommannut minut siihen ja koin tehneeni todellisen karhunpalveluksen hänelle, ja sitähän se kyllä olikin. Olin mokannut. Olin töpännyt juuri siinä asiassa mikä oli ollut minulle koko ikäni tärkeä, eli keikkailussa. Mieli oli musta. Ajattelin että ei tästä tule yhtään mitään enää. Oli pakko mennä A-poliklinikalle Herttoniemeen.

Tunsin olevani aivan väärässä seurassa katsellessani tuulipukumiehiä jotka saattajan avustamana tulivat maanantaiaamuna Hartsportia juomaan. Juttelin lääkärin kanssa ja hän ilmoitti ettei minusta tule ikinä kohtuukäyttäjää jos en ensin lopeta kerralla. Riippuvuuksista ja niiden synnystä puhuttiin paljon. Muutaman viikon kävin liuottelemassa Antabusta polilla, kunnes sain reseptin ja pääsin jatkamaan samaa kotona.

Tätä kirjoittaessani olen ollut kohta yhdeksän vuotta juomatta. Alku oli hankalaa, turha sitä on kaunistella. Pääsin bändiin takaisin pyydettyäni anteeksi ja luvattuani että hoidan keikat tästä eteenpäin kunnialla. Se sana piti. Keikkapaikoilla katselin tarkasti mitä juon, etten vaan vahingossakaan tule ottaneeksi mitään alkoholipitoista. Meni kuukausi ja meni kaksi. Meni puoli vuotta selvinpäin. Eräs minua harvemmin nähnyt kysyi olenko laihdutuskuurilla kun olen muuttunut kasvonpiirteiltäni. En ollut, mutta kyllähän se on tiedossa oleva asia että viina turvottaa. Oli sellainen olo että pikkuhiljaa sain taas elämänsyrjästä kiinni. Vaimokin tunsi saaneensa takaisin sen miehen kehen alunperin ihastui ja rakastui. Se tuntui hyvältä. Jossain vaiheessa päätimme että jatketaan yhdessä ja se oli minulle suuri helpotus. Kyllä minä vaimoani rakastin edelleen ja hänkin minua, mutta olin itse tehnyt rakastamisestani vähintäänkin haastavaa.

Joskus tuli tietynlaista takapakkia. Aivan kuin tyhjästä mieleeni putkahti milloin minkäkinlaisia hölmöilyjä mitä olin aikoinani tehnyt. Ne hetket tuntuivat pahoilta. Sanoinkin joskus että minulta menee kai loppuelämä kaikkea tekemääni pahaa hyvitellessä. Kyllähän minä sen tiesin ettei näin ollut, mutta siltä se kuitenkin tuntui. Samaan aikaan halusin kovasti näyttää kaikille että olin muuttunut ja että viinanjuonti ei enää kuulu kuvioihini. Tajusin, että kaikki eivät sitä kuitenkaan tahtoneet ottaa uskoakseen. Näitä epäilijöitä löytyi yllättävänkin läheltä ja joskus tuskastuin perinpohjin. Eräs sukulaiseni kysyi minulta miltä tuntuu kun luotettava ja turvallinen ystävä, eli alkoholi, ei enää olekaan apuaan tarjoamassa ja jatkoi että nyt sinä sitten hoidat tuota ongelmaasi loppuelämän. Ajattelin että voi vittu! Juominen oli minulle pakokeino. En hoitanut asioitani vaan pahaa oloani. Halusin turruttaa itseni ja siitä se ongelma lähti kehittymään. Olin silloin ja olen tänäänkin sitä mieltä että jos juoppo lopettaa juomisen, hän ei enää ole alkoholisti. Ajattelemalla että kerran juoppo on aina juoppo, ihminen kiistää itseltään ja toisilta mahdollisuuden muutokseen. Ei miljonäärikään ole miljonääri jos hän menettää rahansa.

Tänä päivänä olen sinut asian kanssa. En mieti enää juomattomuuttani ja olen alkanut taas käydä esim. työpaikan juhlissa. Alkuun välttelin niitä, koska en halunnut selitellä ratkaisujani. Muutamalle olen kertonut tässä kirjoittamani asiat ja joka kerta kuulija on ollut melko hiljainen lopetettuani. Olen ylpeä itsestäni. Minä pystyin tekemään sen mikä oli pakko. Jos en olisi, lopputulos olisi voinut olla mitä vaan. Tänä päivänä minulla on koti, vaimo ja lapsi. Tärkeimmät. Olen iloinen siitä ettei lapsi nähnyt minua koskaan humalassa. Tai näki kyllä, mutta ei muista. Hänelle ei tule jäämään isästä ikäviä muistoja siksi että isä on humalapäissään käyttäytynyt kuin apina. Vaimo on ollut minulle aina tärkeä ja niin oli tässäkin asiassa. Tunsin että minua rakastettiin tuolloin ja rakastetaan nykyäänkin. Vaimon puolelta luottamus ei palautunut hetkessä mutta se palautui. Vuokraa en ole maksanut yhdeksään vuoteen kertaakaan ja se on hyvä se. Vuokranmaksu ei sopinut minulle aikoinaan eikä sopinut viinakaan. Minä ja alkoholi oli samanlainen yhdistelmä kuin Guccin puku ja Hai-saappaat: Molemmat ovat erikseen oikein hyviä, mutta niitä ei pidä keskenään sotkea.

Minusta ei tullut alkoholiongelmien asiantuntijaa. Olen hoitanut vain oman ongelmani. Siitä huolimatta voin kyllä jutella kenen kanssa tahansa jos tuntuu että oma tai läheisen juominen on tulossa ongelmaksi. Minuakin autettiin ja kannustettiin ja jos voin sillä tavalla auttaa toista edes vähän, niin kyllä minä sen teen.

 

Kun olin ollut vuoden selvinpäin, ostin itselleni kitaran palkinnoksi. Tämän vuoden tammikuun 26.päivä tulee kuluneeksi yhdeksän vuotta viimeisestä ryypystäni. Sen kunniaksi en osta kitaraa. Lähden kavereitteni kanssa Floridaan keikkareissulle kahdeksi viikoksi ja juhlistan asiaa siellä. En tiedä vielä miten, mutta ota sinä malja sen kunniaksi!